Kesän myötä maahamme tullut uusia romanikerjäläisiä täällä jo pidempään oleskelleiden lisäksi. Monet suomalaiset ihmettelevät, miksi vielä 2000-luvulla on ihmisiä, jotka kerjäävät ammatikseen kaupunkiemme kaduilla. Minkälainen tausta heillä mahtaa olla?
Romanian valtion edeltäjillä Valakian ja Moldavian ruhtinaskunnilla on synkkä osa romanien historiassa. Romaneja pidettiin kauppatavarana jo silloin, kun heidät 1300-luvulla ensi kerran mainittiin Valakian asiakirjoissa.
Orjuutukseen oli syynsä: Erinomaisina metallityöläisinä tunnetut romanit haluttiin sitoa paikalleen. Toisaalta kirkko, luostarit ja yksityiset pajarit halusivat saada vähään tyytyviä työläisiä ja palvelijoita laajoille omistuksilleen.
Romaniorjat luokiteltiin omistajiensa ja tehtäviensä mukaan. Ylimystöllä oli omat orjansa; muut olivat joko luostareiden tai pajarien omistamia.
Orjilla oli monia ammatteja. Lingurarit veistelivät puisia lusikoita, ursarit olivat karhunkesyttäjiä sekä seppiä, rudarit ja aurarit rehkivät kaivostyöläisinä ja kullankaivajina.
Mahtavalla pajarilla saattoi olla satakin orjaa, jotka askaroivat muun muassa kokkeina, ajureina, tallipoikina, räätäleinä, puuseppinä, lastenhoitajina ja kamaripalvelijoina.
Orjien kohtelu oli yleensä julmaa. Lautasen rikkonut kotiorja saattoi saada rangaistukseksi sata ruoskaniskua. Omistaja saattoi periä tai myydä, lahjoittaa tai vaihtaa orjiaan miten halusi. Orjan puoliso joutui itsekin orjuuteen, ja orjanaisen vauva koki saman kohtalon.
Laki suojeli orjan henkeä, mutta säädös toteutui vain paperilla. Orjan hidasta kiduttamista kuoliaaksi ei pidetty rikoksena. Orjien lapset voitiin myydä vielä 1700-luvun puolivälissä.
Lainsäädäntöä ryhdyttiin uusimaan vuonna 1826 Venäjän valloitettua ruhtinaskunnat. Uuden lain mukaan viimeisetkin vapaat romanit, muun yhteiskunnan ulkopuolella eläneet netotit, piti orjuuttaa. Romaninaisista vain tummat netotit olivat välttyneet joutumasta jalkavaimoiksi tai raiskatuiksi.
Orjuuden vastustus lisääntyi 1800-luvulla Euroopassa, ja uudet aatteet levisivät ruhtinaskuntiinkin.
Romanialainen valtiomies Mihail Koga{cechlniceanu kirjoitti 1800-luvun alkupuolen kokemuksistaan: "Nuoruudessani näin Iasin kaupungin kaduilla ihmisiä, joilta oli kahlittu kädet ja jalat; toisilla oli ruuvipuristin otsalla, toisilla metallipanta kaulassa. Julmia kurituksia ja rangaistuksia, kuten nälkiinnyttäminen, nuotion yllä riiputus, eristysvankeus ja alastomana lumeen tai jääkylmään jokeen heitto. Sellainen oli mustalaisparkojen kohtalo."
Vanhat tavat näkyivät kuitenkin esimerkiksi lehden myynti-ilmoituksessa: "Kuolleen serdarin Nicolai Nican pojilla ja perillisillä on Bukarestissa myytävänä kaksisataa mustalaisperhettä, joiden miehet ovat lähinnä lukko- ja kultaseppiä, suutareita, muusikkoja ja maatyöläisiä. Kerralla ei myydä alle viittä perhettä."
Lopulta jotkut suurpajarit havahtuivat uuteen aikaan. Prinssi Alexandru Ghica vapautti kerralla omistamansa 5 500 orjaperhettä. Myös Moldavian ja Valakian kirkot vapauttivat orjansa.
Orjuus lakkautettiin Moldaviassa vuonna 1855 ja vuotta myöhemmin Valakiassa. Kun ruhtinaskunnista vuonna 1864 muodostettiin Romanian valtio, myös maaorjuus lakkautettiin ja entisille maaorjille (etnisille romanialaisille) jaettiin maata. Osa entisistä romaniorjistakin sai osansa.
Arvioidaan, että vapautuksen aikoihin ehkä jopa puolet maailman romaneista asui Romaniassa. Siten noin puolella maailman romaneista on perintönään 500 vuoden orjuus.
Vapautuksen jälkeen romaneja lähti maasta suurin joukoin, koska monet pelkäsivät orjuuden palaavan. Entisten orjien tilanne oli lohduton. He olivat puilla paljailla, ja hyvin usein heidän oli palattava entisten isäntiensä alaisuuteen.
Joitakin toimeentulon lähteitä kuitenkin oli. Romanit saivat vaatimatonta elantoa metallitöistä ja pikkutarvikkeiden valmistuksesta. Hevoskaupat taas kannattivat paremmin.
Romaniassa vallitsi siis jonkinlainen alkuperäisasukkaiden ja romanien välinen taloudellinen symbioosi. Romaneilla on aina ollut tärkeä asema ikivanhojen kansanperinteiden ja riittien säilyttäjinä.
Aikoinaan Romaniankin yhteiskunta muuttui ja perinteiset romaniammatit katosivat. Valtaan nousseet kommunistit halusivat sulauttaa romanit valtaväestöön. Monista tuli tehdas- ja hanttityöläisiä. Nyt nämäkin työt ovat kiven alla.
Useilla romaneilla on mutkaton asenne kerjuuseen: työ kuin työ. Se, jolla on, on velvoitettu antamaan niille, joilta puuttuu. Näin tekevät romanit keskuudessaan, ja näin he olettavat muidenkin tekevän.
On olemassa muitakin kulttuuripiirteitä, jotka tekevät kerjuusta luontevaa. Romaniassa on tapana, että kirkon edessä odottelevat kerjäläiset saavat jumalanpalveluksen jälkeen almun. Hyvä teko on molemminpuolinen: almun antaja saa tilaisuuden olla hyvä kristitty.
Tutkimusten mukaan vapautettujen orjien jälkeläiset kantavat esi-isiensä iestä hyvinkin kauan. Tällaisen väestön käyttäytymisessä voi näkyä hyökkäävyys. Toisaalta voi ilmetä epäuskoa omiin kykyihin ja joskus jopa lapsenomaista avuttomuutta.
Väestön usko itseensä saadaan palautumaan vain tehokkailla tukitoimilla. Romanian romanit ovat kuitenkin aina jääneet ilman tukea. Asiaa ei helpota sekään, että heidän 500 vuoden orjuutensa on yhä melkein tabu Romaniassa. Vain joissakin koulukirjoissa siitä saatetaan mainita parilla rivillä.
Erkki Särö/HS
Kirjoittaja on filosofian maisteri, joka on perehtynyt romaniankieliseen kirjallisuuteen, Romanian historiaan ja itse maahan.
Helsingin sanomat 13.6.2009
